Juhani Heiska
TIIVISTELMÄ
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan 1700-luvulla eläneiden Suomalaisten saavutettuja elinikiä edusta-vassa näytteessä, joiden jälkeläisistä on jatkunut nykypäiviin saakka seuraava sukupolvien ketju: lapsi-lapsenlapsi-lapsenlapsen lapsi ja niin edelleen. Näitä elinikiä verrattiin sitten sellaiseen edustavaan näyt-teeseen, joka edustaa samoina aikoina ja samoilla paikoilla elänyttä koko väestöä. Havaittiin, että saavutettujen elinikien keskiarvo on selvästi koko väestön saavutettuja elinikiä korkeampi sellaisilla, joiden jälkeläisten muodostama sukupolvien ketju on jatkunut nykypäiviin. Tämän ilmiön merkitystä historiantutkimuksille, sukututkimuksille ja perinnöllisyystutkimuksille tarkasteltiin sitten laajemmin.
Kirjoittaja on psykologian lisensiaatti, psykoterapeutti ja tietokirjailija, jonka tuottamat kirjat käsittelevät lähinnä ennakoivaa mielenterveystyötä.
Johdanto
Tutkittaessa säilyneitä tietoja siitä, kuinka korkeita elinikiä 1700- ja 1800-luvulla suomalaiset saavuttivat keskimäärin, päädytään alhaisiin lukemiin. Enimmäkseen ne ovat sekä naisten että miesten kohdalla selvästi alle 40 vuotta (Huttunen 2018: kuva1). Kuitenkin esimerkiksi tarkasteltaessa monien senaikuisten julkkisten elämänkaaria, tuo neljänkymmenen ikävuosi tuntuu liian alhaiselta. Kun sitten tarkastellaan sukututkimuksesta saatuja tilastoja, kohdataan seuraavassa ilmenevä uusi näkökulma. Siinä esivanhempien seitsemäs sukupolvi on avainasemassa.
Esivanhempien etsiskelyissä ja sukuraporteissa ilmenee väkisinkin matemaattinen sarja 2,4,8,16,32,64,128 ja niin edelleen. Onhan lapsella aina kaksi vanhempaa, jolla myös on kaksi vanhempaa eli neljä. Näillä on taas kaksi vanhempaa eli yhteensä kahdeksan ja niin edelleen. Näissä lukumäärissä ilmenee myös poikkeuksia alaspäin. Poikkeukset johtuvat tunnetusti siitä, että yhden perheen lapsista voi lähteä useitakin sukulinjoja tai sukupolvien ketjuja eli ituratoja, jotka myöhemmin voivat kohdata ja samalla pienentävät sukupuissa ilmenevien ituratojen määriä. Merkittävää myös on, että tuo sukupolvien suuruudesta kertova matemaattinen sarja kasvaa nopeasti niin suureksi, että se on suurempi kuin tiettynä aikana tietyssä ympäristössä elänyt väestömäärä. Siis väkisin tapahtuu niitä ituratojen kohtaamisia. Seitsemäs sukupolvi muodostuu tässä asiassa sitten tärkeäksi jo siinä, kun havaitaan numero seitsemän tietynlaiseksi maksimiksi seuraavasti: Jos sukupolvissa aina 15-vuotias tuottaa uuden jälkeläisen, niin mahdollistuu sellainen, että elossa on samanaikaisesti seitsemän peräkkäisen sukupolven edustajaa. Tällaisesta ei liene maailmassa yhtään raporttia mutta seitsemännen sukupolven luku 128 on tärkeä. Sen suuruus nimittäin antaa hyviä mahdollisuuksia niin sanotuille tilastollisille merkitsevyyslaskelmille, kun tutkitaan saavutettuja elinikiä. Tilastolliset merkitsevyys-laskelmat ovat tunnettuja tilastotieteellisiä menetelmiä, joilla voi todistaa esimerkiksi se, että havaittu keskiarvo ei ole sattumalta syntynyt vaan se pysyy koetta tai muuta tutkimusta jatkettaessa saman-laisena, jos käytetty tietojen keruu on tapahtunut samanlaisena. Aika tunnettuja esimerkkejä tällaisesta ovat niin sanotut gallupit, joissa kerrotaan tilastollinen virhearvio.
Tämän tutkimuksen lähtökohtaongelma
Kun tarkastellaan sitä 1700-luvulla elänyttä joukkoa, jonka jokaisesta jäsenestä on jatkunut iturata nykypäiviin ja sitä joukkoa, joka edustaa samoina aikoina ja samoilla seuduilla eläneitä koko väestössä, niin miten näiden joukkojen saavutetut eliniät eroavat?
Tämän tutkimuksen aineisto
Tähän tutkimukseen kerättiin ensiksi kahden pariskunnan eli Väinö Heiskan (1900 – 1980) ja Vieno Ahdin (1900 – 2002) sekä Onni Lahdenperän (1907 – 1941) ja Jenny Parikan (1907 – 1988) esivanhemmista seitsemännen sukupolven aineisto eli 64 miestä ja 64 naista. Heitä asui Lahden seudulla Hollolassa, Nastolassa, Asikkalassa, Heinolassa ja Iitissä. Turun seudulla heitä asui Kemiössä, Karunassa ja Sauvossa. Vaasan seudulla heitä asui Mustasaaressa, Alahärmässä, Isossakyrössä ja Ylistarossa. Oulun seudulla heitä asui Iissä ja Kokkolassa. Kemin seudulla heitä asui Kemin lisäksi Alatorniossa, Ylitorniossa ja Tervolassa. Tampereen seudulla heitä asui Lempäälässä. Kuopion seudulla heitä asui Rissalassa, Iisalmessa ja Nilsiässä. Viipurin seudulla heitä eleli Viipurin maaseurakunnassa, Antreassa ja Johanneksessa.
Oheisena on kyseiset asuma-alueet kuvattu Suomen kartassa.
Lisäksi saatiin suurennettua tätä otosta, kun otettiin mukaan edellä kuvatun joukon 64 + 64 perheiden lapsista, siis kuudennesta sukupolvesta, aina yksi niin, että koko joukolla oli vielä sitten yhteinen erityisominaisuus: Jokaisesta joukon jäsenestä lähti iturata, joka on jatkunut nykypäiviin saakka. Yhden naisen ja yhden miehen kohdalla ei varma elinaika ole selvillä, mutta molemmat elivät melkein 50-vuotiaiksi. Näin saatiin kokoon 91 naista ja 99 miestä eli RYHMÄ YKKÖNEN. He syntyivät vuosien 1696 ja 1803 välillä eli 107 vuoden aikana. Melkein kaikki heistä elivät Isonvihan ja Suomen sodan välissä. Merkittävää myös on, että kyseisessä ryhmässä on 128 erilaista sukunimeä eli yhtään ituratojen yhdistymistä ei sen ryhmän kautta vielä ilmene.
Sitten kerättiin vertailuryhmä eli RYHMÄ KAKKONEN, joka on edustava näyte koko edellä kerrotusta senaikuisesta väestöstä samoilla alueella kuin RYHMÄ YKKÖNEN asui. Tämä ryhmä saatiin siten, että tuon ryhmän 91+99 jäsenten syntymäpitäjistä etsittiin sellaisia mahdollisimman samaan aikaan syntyneitä, joiden kuolinaikakin on tiedossa. Tämän ryhmän kooksi saatiin 104 naista ja 130 miestä.
Tulokset
Saavutettu keskimääräinen ikä RYHMÄ YKKÖSESSÄ eli siinä ryhmässä, jonka jokaisesta jäsenestä on jatkunut iturata nykypäiviin, on 62,3 vuotta. Miesten lukema on 62,5 ja naisten 62,1. Keskiarvojen laskentaan ei otettu mukaan edellä mainittuja kahta epävarman ikäistä.
RYHMÄ KAKKOSESSA, joka edustaa koko sitä joukkoa, josta ykkösryhmä on erotettu, keskiarvoksi tuli vain 34,5. Miesten lukema on 31,5 ja naisten 37,4.
RYHMÄ YKKÖNEN eli siis huomattavasti vanhemmaksi kuin RYHMÄ KAKKONEN, joka edustaa koko väestöä. Keskiarvojen erot ovat seuraavat: miehet 31 vuotta ja naiset 24,7 vuotta.
Myös ryhmien mediaanit laskettiin. Mediaani tarkoittaa jakaumissa sitä kohtaa, jossa kyseisen lukeman alapuolella ja yläpuolella on yhtä monta tapausta tms. Se on siis eri asia kuin keskiarvo. Tulokseksi tuli seuraavaa: RYHMÄ YKKÖSEN miehet 64 ja naiset 65, RYHMÄ KAKKOSEN miehet vain 11 ja naiset vain 33.
Prosenttijakaumat, joissa prosenttilukemat on pyöristetty kokonaisluvuiksi, muodostuivat eri ryhmissä seuraaviksi:
Miehet RYHMÄ YKKÖNEN
Saavutettu ikäryhmä
0 -10 0
11-20 0
21-30 ***3
31-40 ****4
41-50 **************14
51-60 ***************15
61-70 *******************************31
71-80 ***************************26
81-90 ******6
91-100 0
Miehet RYHMÄ KAKKONEN
Saavutettu ikäryhmä
0 -10 *************************************************49
11-20 **2
21-30 *******7
31-40 *****5
41-50 ********8
51-60 ********8
61-70 ***********11
71-80 *******7
81-90 ******6
91-100*1
Naiset RYHMÄ YKKÖNEN
Saavutettu ikäryhmä
0 -10 0
11-20 0
21-30 *1
31-40 *******7
41-50 ********8
51-60 *********************20
61-70 *******************************************43
71-80 ****************16
81-90 ****4
91-100 *1
Naiset RYHMÄ KAKKONEN
Saavutettu ikäryhmä
0 -10 **************************************38
11-20 **2
21-30 *****5
31-40 *********9
41-50 *********9
51-60 **********10
61-70 *********9
71-80 *******************19
81-90 *1
91-100 0
Kun ryhmä kakkosen jakaumat olivat vinoja siten, että lapsikuolleisuus oli suurta, niin tehtiin vielä sellainen operaatio, että siitä ryhmästä poistettiin 0 – 5 vuotiaat ja saatiin ryhmien kooksi seuraavat tulokset: miehiä 70 ja naisia 68. Näiden saavutettujen ikien keskiarvoiksi tuli silloin miehet 53 ja naiset 56,6. Erot ykkösryhmään olivat siis pienempiä mutta selvästi entisen suuntaisia.
Päätelmät
Tässä tutkimuksessa tarkasteltava ihmisjoukko on syntynyt vuosina 1696 - 1803 mutta se edustaa aika hyvin Isonvihan ja Suomen sodan välisenä aikana syntyneitä etelä- keski- ja pohjoissuomalaisia sekä itä- että länsipuolelta. Tässä kohdassa ilmenee, että hyvin monissa sukututkimuksissa – taitaa olla enemmistössä – jotenkin etsitään suvun kantaisää tai kantaäitiä. Kuitenkin; eihän sellaista ole olemassakaan, on vain iso joukko esivanhempia. Lisäksi suku ja sukuun kuuluminen ovat tarkemmin tarkasteltuna yllättävän vaikeita käsitteitä. Kukapa kuuluu vaikkapa aika tunnettuun Sursillien sukuun, josta on 1800-luvun puolivälissä julkaistu iso kirja (Wiljakkala ym. 1959)?
Kyseiset otokset liittyvät sellaiseen perusjoukkoon, joka on vuosisatojen aikana kohdannut lapsikuolleisuuksia, sotia, nälänhätiä ynnä muuta sellaista niin, että eräiden jälkeläisten ketju on jatkunut. Isovihan kauhuissakin eleli siis joukko, joka on siinä mielessä tärkeä, että se on siirtänyt nonverbaalisesti sukupolvelta toiselle myös muuta tietoa kuin geeneissä piilevää tietoa ja tuottaa tietyllä tavalla nykyistä selkeämmän tai realistisemman kuvan käsitteestä ja ilmiöstä nimeltä saavutettu elinikä. Siinä on havaittavissa jonkinlainen huomiotta jäänyt voima tai toimintamalli, joka liittyy siihen, että miten oma perhe selviää esimerkiksi sodassa ja nälänhädässä. Tällaiseen huomiotta jäämiseen liittyy ainakin se, että akateemisissa piireissä sukututkimusta on ainakin Suomessa väheksytty (Valtanen 2023: 36).
Myös merkittävää on verrattain uusi käsite epigenetiikka, jonka tieteelliseen käsittelyyn tulemisessa on ollut suorastaan ratkaisevaa sukututkimus (Raitakari ym. 2021: 809). Epigenetiikalla tarkoitetaan sitä, että geenit muuttuvat perinnöllisesti, mutta ei DNA-mutaation kautta. Siis ympäristö aiheuttaa muutoksia geenien toiminnassa, joka puolestaan periytyy eteenpäin sukupolvelta toiselle. Näin yksi aikaisemmin itsestään selvänä pidetty teesi on mennyt uusiksi ja väitetään, että hankitut ominaisuudet voivat periytyä.
Lisäksi jopa sellaiset asiat kuin aateluus, rotu ja rasismi liittyvät sukututkimukseen siten, että kyseiset käsitteet selkiytyvät.
Kun esimerkiksi 1700-luvulla selvä vähemmistö eli elämänsä ilman oman lapsen kuolemaa, niin saavutetun keskimääräisen eliniän näkyminen arjen iloissa ja suruissa on toisenlaista kuin mitä nykyaikoina yleisesti ajatellaan ja kuvitellaan. Yllättävän usein esimerkiksi lapsen kuoleman jälkeen ei oikeastaan surtu vaan pantiin uusi elämä alulle – vaikka ympäristössä jylläsi Pikkuviha tai Kustaan sota. Sekin on merkittävää, että 1700-luvun neljäkymmenvuotiasta ei voi sanoa vanhukseksi, vaikka nykytietojen mukaan silloinen vanhuus on alkanut jo noin alhaisesta ikävuodesta. Tällaisen ilmiön tarkempi tutkiminenkin on sukututkimuksen jonkinlainen leipälaji.
Haaste sukututkijoille tästä RYHMÄ YKKÖSEN ja RYHMÄ KAKKOSEN erosta
Tuottakaa seitsemännen sukupolven 128-aineistoja, joita nykyisissä sukukirjoissa ei näytä ilmenevän ja käsitelkää tilastollisesti! Jos saadaan lisää tällaisia aineistoja, niin tilastollisiin merkitsevyys laskelmiinkin tulee hyviä lisämahdollisuuksia. Jopa epigenetiikkaan ja niin sanottuun makrohistoriaan voi edellä kerrotun kaltaisesta jotain merkittävää uutta syntyä.
Lähdeluettelo:
Huttunen, J. 2018: Elinajanodote Suomessa 1751–2017. Duodecim 18.5.
Raitakari, O., Kotaja, N. & Karlsson, H. 2021: Epigeneettinen periytyminen sukusolulinjassa. Duodecim 137(8) sivut 803 – 810.
Valtanen, M. 2023: Kukapa ei haluaisi olla vähän jalosukuinen. Suomen kuvalehti 32, 11.8. sivu 36.
Wiljakkala, M., Kalajoki, A. & Heliövaara, O. 1959: Genealogia Sursilliana, faksimile vuoden 1850 painoksesta. Oulu: Kaleva.
