Piiskuupetäjä
Piiskuupetäjän juurella Koitsanlahdella Parikkalassa vuonna 2020
On loppukesän aurinkoinen päivä, lämmin, lähes helteinen. Laskeudun alaspäin jyrkkää rinnettä, polku on muhkurainen ja kivinen. Luonto ympärillä on lehtomaisen rehevää, vaahteroita, pihlajia, päivänkakkaroita, heiniä ja alinna sinivuokkojen lehtimättäät. Polku päätyy vanhan petäjän juurelle. Petäjän, joka on kuollut jo aikaa sitten. Neulaset ovat kuivuneet ja pudonneet, runko on uurteinen ja kärsinyt. Puun oksat harottavat kuin vääntyneet käsivarret, kuin armoa anellen. Heinikossa puun juurella on kaatunut kyltti ”Piiskuupetäjä”. Pysähdyn, vihdoin tässä. Miten monta kertaa olen etsinyt ja nyt pääsin perille. Painan käteni puun rungolle ja suljen silmäni. Ajatuksissani olen jossain kaukana menneisyydessä, esivanhempieni elämässä.
Koitsanlahden Hovin historiaa
Parikkalassa oli kaksi Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla perustettua hovitilaa, Koitsanlahti ja Änkilä. Suuren Pohjan sodan jälkeen Uudenkaupungin rauhassa vuona 1721 Venäjän alueelle joutuneet tilat siirtyivät tsaari Pietari I henkilökohtaiseen omistukseen, ja hän jakoi sitten maita lähipiirilleen. Änkilä siirtyi majuri Peter Bannerin hallintaan. Koitsanlahden hovi oli ensin Pietari Suuren lesken keisarinna Katariina I:n tiluksina ja sitten hänen tyttärensä Elisabetin hallussa. Keisarinnaksi päästyään Elisabet lahjoitti tilan kreivi Vorontzoville ”hovitiloineen, väestöineen, talonpoikineen, karjoineen, kylineen, peltoineen, metsineen, niittyineen ja muine tiluksineen”. Vorontzovin kuoltua vuonna 1767 tila siirtyi hänen perillisilleen. Venäjän hallitsijat ja hovin omistajat vaihtuivat usein, kansan osa oli sopeutua aina uuteen vallanpitäjään. Sama tilanne oli naapuripitäjissäkin, lähes koko Käkisalmen lääni oli lahjoitusmaata.
Vanhan Suomen tilejä -Viipurin ja Käkisalmen provinssien maakirja 1727
Venäjän vallan alla Koitsanlahden hovin aluetta alettiin laajentaa. Lähiseudun tiloja liitettiin hoviin, ja talonpojista tuli Hovin torppareita. Hovin omistajat elivät muualla, Pietarissa tai Euroopan kaupungeissa ja käytännössä Hovista vastasivat tilanhoitajat, inspehtorit. He huolehtivat, että talonpojat tekivät päivätyönsä hoville, maa tuotti satoa, verot kerättiin ajallaan, ja omistaja sai säännöllisesti tulonsa. Jos talonpoika maksoi veronsa ja teki vaaditut päivätyöt, hänen vapautensa säilyi, häntä ei saanut myydä eikä häätää tilaltaan. Mikään ei kuitenkaan estänyt lahjoitusmaan omistajaa tai hänen tilanhoitajiaan ja voutejaan vaatimasta yhä enemmän päivätöitä. Koska alue kuului keisariperheen yksityisiin hovitiluksiin, omistajilla oli valta muuttaa käytäntöjä. Tilanhoitajat ja voudit vaihtuivat usein, ja jokainen varmisti myös omaa toimeentuloaan.
Hovissa oli tilanhoitajien apuna talonpoikaisia staarostoja, lautamiehiä ja kymmenniekkoja, joiden tehtävä oli ilmoittaa hovin käskyt ja huolehtia kyliensä miehet ajallaan hoviin töihin. Heikki Innanen Innasennurkasta toimi hovin staarostana 1740 – 1764 ja on jäänyt historiankirjoihin julmuutensa takia.Heikki oli käyttänyt kovia otteita, lyönyt talonpoikia, varastanut heiltä muun muassa viljaa ja ketunnahkan, kylvänyt kauraa toisen kaskeamaan peltoon ja vienyt polttopuita keittääkseen viinaa. Kansa oli valittanut hänen toimistaan, mutta hovin silloinen tilanhoitaja, inspehtori Berndt Zilliacus kielsi pitämästä käräjiä Parikkalassa. Käräjät pidettiinkin Kurkijoen pappilassa 16. – 18.2.1748 tuomarina Peter Pomoell. Syytöksiä käsiteltiin käräjillä ja lähetettiin raportti kuvernementin kansliaan, mutta Heikkiä ei tuomittu. Käräjille todistajina osallistuneet talonpojat Zilliacus käski hoviin kuulusteltaviksi. Pomoell puolestaan valitti oikeuskollegiolle, että häntä estettiin hoitamasta tehtäväänsä, ja hän kieltäytyikin pitämästä käräjiä lahjoitusmailla ennen kuin keisari tekisi oikeudenhoidon turvalliseksi, ja talonpojat voisivat tulla vapaasti käräjille tarvitsematta pelätä hovinherroja.
Kurkijoen talvikäräjät vuonna 1748
Yleinen oikeuskäytäntö rapistui lahjoitusmaa-aikana. Virallisille käräjille vietiin vain murha ja haureus, muut asiat käsiteltiin ja tuomittiin hovin omissa käräjissä. Oikeutta ja rangaistuksia jaettiin voutien mielen mukaan, myös ruumiillisia rangaistuksia käytettiin. Hovin lähellä oli piiskuupetäjä, johon niskuroijat sidottiin rangaistuksen ajaksi. Katariina II hallituskaudella 1760-luvulla kiellettiin vouteja puuttumasta kruunun virkamiesten tehtäviin. Mutta vielä vuonna 1764 staarosta Heikki Innanen luki Parikkalan kirkossa inspehtori Collanuksen käskyn, ettei käräjiä pidetä, ellei joku hovin hyväksymä rikosasia vaadi sitä.
Hovin vallan alla
Aikaa myöten talonpojat kokivat hovin vaatimukset yhä raskaampina. Jokainen hovin vuokraaja katsoi oikeudekseen nostaa veroja ja lisätä päivätyövelvoitteita. Talonpojat yrittivät pitää puoliaan yhä lisääntyviä vaatimuksia vastaan ja tekivät valituksen oikeuskollegiolle. Valituksessa he muistuttivat, että olivat olleet vapaita talonpoikia ennen kuin maa siirtyi venäläisille, eikä heille voinut määrätä veroja enempää kuin lain mukaan kuului. Lahjoitusmaan haltija taas koki oikeudekseen verojen korotuksen, olihan lahjoituskirjassa annettu maa viljelyksineen ja talonpoikineen hänen käyttöönsä.
Vaikeat olot yhdistivät kansaa. Parikkalaiset kokoontuivat kirkonmäelle jumalanpalveluksen jälkeen, ja heidän joukostaan nousi ”mierumiehiä”, talonpoikien oikeuksien puolustajia. Mierumiehet ajoivat tavallisen kansan etuja, laativat valituskirjelmiä ja veivät niitä Pietarin vallanpitäjille. Kansa keräsi yhdessä mierumiehille matkarahatkin. Parikkalan edusmieheksi nousi Yrjö Harmainen, vuonna 1720 syntynyt vahva ja rohkea joukiolainen talonpoika. Hovin vallasta hyötyvät staarostat ja kymmenniekat eivät hyväksyneet mierumiesten toimintaa, ja lahjoitusmaan omistajat pitivät heitä lähes kapinallisina. Sama tyytymättömyys oloihin nousi myös muillakin Karjalan lahjoitusmaa-alueilla.
Verorästejä kerättiin joskus hyvinkin julmilla ja laittomilla tavoilla. Hovin inspehtori Gabriel Regenfeldt korotti vielä päivätyövelvoitetta, ja staarostat valvoivat, että käskyjä noudatettiin. Kansa koki asemansa raskaana, eivätkä tehdyt valitukset olleet muuttaneet tilannetta. Lahjoitusmailla alkoi vuonna 1779 taistelu oikeuksien puolesta, kun Parikkalan, Kurkijoen ja Jaakkiman talonpojat yhdistivät voimansa. Mierumiesten johdolla tehtiin valituskirjelmä korkeista veroista, ulosotoista ja väkivallasta. Yhteensä 949 alueen talonpoikaa valtuutti puumerkeillään edustajikseen Yrjö Harmaisen Parikkalasta, Kaapro Pirhosen Kurkijoelta ja Matti Torikan Jaakkimasta.
Valituskirjelmien johdosta pidettiin Parikkalassa elokuussa vuonna 1779 käräjät veronkannon kohtuuttomuudesta, joka koski jo aiempaa tilanhoitajaa, eikä sitä siten voitukaan käsitellä. Valittajat saivat sakkoja, joutuivat korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja pyytämään julkisesti anteeksi. Oikeuskollegio ryhtyi kuitenkin tutkimaan asiaa ja totesi, että lahjoitusmaa on allodiaalirälssi, jolle voidaan määrätä veroja ja muita rasituksia rajattomasti. Talonpoikien pyytäessä tarkempaa selitystä tuomari määräsi vaatijoille viisi paria raippoja rangaistukseksi. Harmainen ja talonpoikia edustanut asianajaja vangittiin ja vietiin Viipurin vankilaan, josta heidät vapautettiin kuitenkin pian.
Koitsanlahden omistaja vaihtui vuonna 1781, kun kreivi Pavel Skavronski peri tilan ja vaati allodiaalirälssioikeutta kuten oli ollut aiemmalla omistajalla. Lupa myönnettiin ja kreivi teki heti talonpojille uudet säännöt, ”13 uutta punktia ohjenuoraksi”. Ohjeet olivat tarkat veronmaksuista ja päivätöistä, eikä suinkaan aiempia vaateita lievemmät. Viimeisessä punktissa luvattin heille, jotka eivät voineet näihin sääntöihin sitoutua ”vapaa kyyti Venäjälle ja siellä maata, asunto, karja sekä vapaan ihmisen edut iänkaikkisiin aikoihin saakka”.
Mierumiehet veivät vielä uuden anomuksen Pietariin ja kääntyivät myös Viipurin tulevan kenraalikuvernööri prinssi Friedrich Wilhelmin puoleen. Pietarista he palasivat apua saamatta, mutta epäselväksi jäi lupasiko kuvernööri jotakin helpotusta talonpoikien ahdinkoon. Mierumiehet ja kansa kuitenkin uskoivat ymmärrystä löytyvän ja uskalsivat nousta Hovin hallintoa vastaan.
Koitsanlahden kapina 1783
Kansannousu, jonka historia tuntee Koitsanlahden kapinan nimellä alkoi 18.4.1783, kun Yrjö Harmainen ajoi Änäjoen tilan päivätyömiehet pois ja rajoitti Koitsanlahden työt vain välttämättömiin. Tuolloin Koitsanlahden hovin asioita hoitanut luutnantti von Wangersheim pyysi kuvernööriltä sotaväkea apuun. Sotilasjoukkue saapui Parikkalaan 21.4. johtajanaan luutnantin veli majuri von Wangersheim. Muutamaa päivää myöhemmin 25.4. lähikylien talonpojat kokoontuivat hovin väentupaan, Mustaan tupaan. Harmainen oli käskenyt hovin pelloilla työssä olevat miehet lopettamaan työt. Inspehtori Regenfeldt, luutnantti von Wangersheim, sekä majuri von Wangersheim tulivat väentupaan selvittämään tilannetta. Harmainen kertoi hallussaan olevan ukaasi, jossa olisi lupa päivätöiden loppumisesta. Määräystä Harmaisella ei kuitenkaan ollut mukana. Tuolloin luutnantti von Wangersheim tarttui Harmaista kiinni, ja talonpojat riensivät auttamaan johtajaansa, mutta heidät ajettiin pois tuvasta, ja Harmainen jäi vangiksi. Viipurista saapui vielä lisäjoukkoja vänrikki Kuprianovin johdolla, ja talonpoikien oli paettava Hovin alueelta. Seuraavana aamuna Harmaista ja muutamia muita talonpoikia lähdettiin viemään sotilassaattueessa Kurkijoelle. Talonpojat olivat ryhmittyneet Sokeron solan kohdalle aikomuksena vapauttaa Harmainen ja muut vangit. Aseina heillä oli talikoita ja puuseipäitä. Tilanteesta neuvoteltiin ja talonpoikia rauhoiteltiin noudattamaan esivallan määräyksiä.
Neuvottelut eivät kuitenkaan auttaneet, kiihtyneet talonpojat uhkasivat taistella viimeiseen mieheen asti Harmaisen vapauttamiseksi. He hyökkäsivät sotilaita vastaan niin että muutama sotilas haavoittui ja joku asekin lyötiin rikki. Harmainen ja muut vangitut yrittivät vielä rauhoittaa miehiä ja kielsivät väkivallan käytön. Vänrikki Kuprianov käski ampua ilmaan, jolloin Regenfeldt laukasi aseensa kohti Pärttyli Halkoa, joka kaatui heti kuolleena maahan. Taistelu yltyi, sotilaat ampuivat ja iskivät pistimillä, talonpojilla aseina seipäät, kivet ja talikot. Taistelussa kuoli neljä talonpoikaa: Pärttyli Halko Lamminkylältä, Juho Siitonen Kivijärveltä, Mikko Myllys Kaljusenkylästä ja Mikko Halko Innasennurkasta.
Vankisaattue jatkoi Kurkijoelle ja vangit vietiin Käkisalmen linnaan. Parikkalassa pidettiin alkukesästä 1783 välikäräjät, joissa selviteltiin kapinaan johtaneita tapahtumia ja rankaistiin siihen osallistuneita. Katsottiin, että mierumiehet olivat yllyttäneet talonpoikia lainvastaisuuteen, ja talonpojat kertoivat toimineensa huumauksen ja hulluuden vallassa. Yrjö Harmainen tuomittiin mestattavaksi ja menettämään omaisuutensa. Kapinaan osallistuneista 22 talonpoikaa tuomittiin kuolemaan, mutta Venäjän lain mukaan kuolemantuomiot muutettiin elinikäiseksi karkotukseksi Siperiaan, sen merkiksi heiltä leikattiin sieraimet rikki. Siperiaan tuomittujen talonpoikien kohdalla on Parikkalan rippikirjassa merkintä ”bortskickad till lifstid fångenskap”. Lisäksi 12 kapinaan osallistunutta miestä sai raipparangaistuksen. Taistelussa haavoittui 7 miestä. Osa miehistä pakeni metsään vieden haavoittuneet mukanaan. Lamminkyläläiset Yrjö Halko ja Mikko Poutanen olivat paossa parisen vuotta. Molempien kohdalla on rippikirjassa huomautus paossa olosta ja tauko rippimerkinnöissä.
Melkoniemen Pekko Myllyksen ja muutaman muunkin kohdalla on merkintä “civiliter mortand” ja rippikirjamerkinnät päättyvät 1783. Mikko Innanen Kaljusenkylästä on ilmeisesti kuollut vammoihinsa. Hänen kohdallaan on myös merkintä kuolemantuomiosta. Kapinassa kuolleita tai myöhemmin vammoihin menehtyneitä ei löydy haudattujen luettelosta, eli heitä ei ole haudattu siunattuun maahan. Koitsanlahden talonpoikia kuvattiin, että he olivat ”kokonansa turmeldut ja mezän pedon kaldaisixi tulleet”.
Parikkalan seurakunta - Piispan- ja rovastintarkastusten pöytäkirjat 1774 – 1815
Hovin hajoaminen
Koitsanlahden Hovin lahjoitusmaa-aika päättyi 18.12.1783, kun keisarinna Katariina määräsi Skavronskin läänitykset palautettavaksi valtiolle. Verotusta muutettiin venäläisen käytännön mukaiseksi sielunrahaksi, mutta se ei ollut talonpojille suinkaan aiempaa kevyempi. Hovia vuokrattiin edelleen, ja vuokraajat vaihtuivat usein. Talonpojilla säilyi päivätyövelvollisuus aina vuoteen 1858 saakka. Sen jälkeen hovin torppareilla oli ropottipäiviä 1900-luvulle asti. Vasta torpparilaki vuonna1919 oikeutti torpparit lunastamaan tilansa omikseen. Hovin maat jaettiin vuonna1946 tilansa menettäneille siirtoviljelijöille.
Piiskuupetäjä kertoo
Suurin osa suvuistani on asunut Parikkalassa ja Koitsanlahden hovin lahjoitusmaa-alueella. Esivanhempia on niin sorretuissa kuin sortajissa, piiskaajissa kuin piiskatuissa. Mutta toisen vallan alla ovat olleet kaikki, kukin osassa, jota ei aina ole voinut itse valita. Suvuissa on useitakin staarostoja, mutta eräs heistä, suoran polven esi-isä Heikki Innanen on jäänyt historiaan erityisen julmana. Koitsanlahden kapinassa ensimmäisenä ammuttu oli Bertil Halko. Hänen veljensä Yrjö Halko onnistui pakenemaan metsään, jossa piileskeli pari vuotta ennen kuin uskalsi palata kotiinsa. Yrjö Halko on myös suora esivanhempani. Staarosta Heikki Innasen jälkeläinen Matti Innanen, ja kapinallisen Yrjö Halon jälkeläinen Iida Halko avioituivat vuonna 1900, ja heidän esikoisekseen syntyi isoisäni Oskari.
Ida Halko ja Matti Innanen
Miksi minulle oli niin tärkeä löytää piiskuupetäjä, ja käydä kuulemassa sen kertomaa? Piiskuupetäjän juurella tein sopua menneisyyteni, sukujeni tarinan ja oman itseni kanssa. Etsin ymmärrystä siihen mitä tietämättä ja pyytämättä mukanani kannan.
Helena Tiainen
Lähteet:
Jaana Juvonen: Parikkalan historia 1996
M.Vilska: Parikkalan historia 1-2 1925 (1969)
Parikkalan seurakunnan kirkonkirjat
Kuva 1. Piiskuupetäjän juurella Koitsanlahti Parikkala 2020
Kuva 2. Vanhan Suomen tilejä -Viipurin ja Käkisalmen provinssien maakirja 1727
Kuva 3. Kurkijoen talvikäräjät 1748. Staarosta Heikki Innasen syytelistaa
Kuva 4. Parikkalan seurakunta - Piispan- ja rovastintarkastusten pöytäkirjat 1774-1815. Kirkkoherra Clas Collan
Kuva 5. Iida Halko (1883-1945) ja Matti Innanen (1875-1934)
Valokuvat ovat omia. Kuvat 2 ja 4 osia Kansallisarkiston julkisten sivujen kuvista. Kuva 3 Heikki Innasen syytelistasta Kansallisarkiston kopio.
