Koitsanlahden
Hovin päärakennus 2015, rakennettu 1847
Koitzanlax Ladugård, Kungs Ladugård, Kuninkaankartano, Koitsanlahti 20
Koitsanlahden Hovi on ainoa Suomen nykyisellä alueella sijaitseva lahjoitusmaakartano. Toisen Parikkalassa sijainneen hovitilan, Änäjoen alue jäi sotien jälkeen 1944 Neuvostoliiton puolelle.
Koitsanlahti oli alkujaan Ruotsin kuningas Kustaa II Adolfin 1618 perustama valtionlatokartano. Vuonna 1652 Koitsanlahti lahjoitettiin sotamarsalkka ja kreivi Arvid Wittenbergille. Uudenkaupungin rauhansopimuksessa 1721 Kaakkois-Suomi liitettiin Venäjän vallan alle ja Koitsanlahdesta tuli Venäjän hallitsijan lahjoitusmaakartano. Parikkalan talonpojat velvoitettiin tekemään Hoville päivätöitä, ropottia (venäjän rabota, työ). Hovin määräysvalta ja työt muodostuivat raskaiksi ja talonpojat nousivat puolustamaan oikeuksiaan. Vastarinta kärjistyi 1783 aseelliseksi yhteenotoksi, ns Koitsanlahden kapinaksi ja johti lahjoitusmaakauden päättymiseen.
Lahjoitusmaat otettiin takaisin valtion omistukseen 1783 ja niitä vuokrattiin edelleen, myös talonpoikien työvelvollisuus Hoviin säilyi.
Talonpojat kokivat päivätyörasituksen raskaana. Työvuorot luettiin kirkossa sunnuntaina ja aina ei työhön määrätty ehtinyt ajoissa Hoviin töihin. Työvelvollisuuden laiminlyönnistä ja niskoittelusta annettiin myös ruumiillisia rangaistuksia ”ikivanhan totutun tavan mukaan”.
Koitsanlahden Hovin vuokraajia arrendator, arentimies
Koitsanlahden kapinan 1783 jälkeen Hovin silloinen inspehtori Gabriel Regenfeldt perheineen muutti Sortavalaan ja toimi siellä postimestarina. Tilanhoitajaksi tuli Friedrich Schlossmann joka jatkoi entisiä toimintatapoja Hovissa. Talonpojat valittivat epäasiallisesta kohtelusta oikeuskollegiolle mutta syytteet hylättiin.
Hovin vuokraajana 1800-luvun alussa oli valtioneuvos Christofer Knipers, joka vuokrasi tilan edelleen nimismies Friedrich Schlossmannille. Tämän muutettua Inkeriin tilan vuokrasivat viipurilaiset porvarit Kustaa Ronkainen ja Mathias Sonni vuosina 1803 – 1815. Mathias Sonni (1767 – 1818) oli Parikkalan koulumestari/lukkari Matti Sonnin poika.
Seuraava Hovin vuokraaja 1816 – 1823 oli Tuusulassa syntynyt opettaja Erik Gabriel Sederholm (1790 – 1834). Vaikuttaa että Sederholm oli ymmärtäväinen talonpoikien asemaa kohtaan. Hän esitti mm päivätyön perusteiden muuttamista maaveron mukaisiksi aiemman täysi-ikäisten miesten määrän sijaan, mutta senaatti ei tätä hyväksynyt. Katovuonna 1826 Sederholm lainasi myös 700 tynnyriä viljaa pitäjän makasiinille. Toisaalta hän ei hyväksynyt työvelvoitteen korvaamista rahalla ja vastusti talonpoikien hankkeita Hovin vuokraamisesta.
Viipurissa järjestettiin huutokauppa Hovin vuokraamisesta 1820. Tarjouksen esittivät Erik Sederholm, kapteeni Fredrik Lagervall ja Parikkalan pitäjä edusmiehinään koulumestari Israel Sonni, herastuomari Tuomas Jääskeläinen Joukiosta ja lautamies Olli Tiainen Saarelta. Vuokraoikeus myönnettiin Sederholmille.
Sederholmin puoliso Johanna Fredrika Lassenius oli äitinsä puolelta Europaeuksen pappissukua. Myöhemmin Sederholm perheineen muutti ensin Joukioon appivanhempien talouteen ja Viipuriin 1827.
Sederholmin vuokra-ajan päättyessä 1823 talonpojat yrittivät taas yhteistoimin saada Hovin vuokraoikeuden. Pitäjänkokouksessa kuitenkin todettiin, että talonpoikien takaus ei kelpaisi koska he olivat kruunun lampuoteja eivätkä perintötilojen omistajia. Perinnöksiosto-oikeus tuli Viipurin lääniin vasta 1817, Parikkalassa ensimmäinen perinnöksiosto tapahtui1823. Alkuun ostajat olivat säätyläisiä, ensimmäinen talonpoika, Pekka Saukkonen Joukiosta osti tilansa perinnöksi 1844. Hovin päivätyövelvollisuus koski myös perintötiloja.
Takauksen Hovin vuokratarjoukseen antoivat sitten koulumestari Israel Sonni, kirkonmies Petter Sonni Tyrjältä, talollinen Petter Silvennoinen Kirjavalasta ja talollinen Olli Tiainen Saarenkylältä. Talonpoikien edustaja Antti Pulkkinen oli vienyt hakemuksen kävellen Pietariin, mutta senaatti ei hyväksynyt pitäjäläisten eikä aiemman vuokraajan Sederholmin tarjousta.
Hovin vuokraoikeus vuoteen 1856 asti annettiin niukasti parhaimman tarjouksen tehneelle J.F. Lagervallille. Myös Änäjoen vuokraoikeus siirtyi hänelle.
Jacob Fredrik Lagervall (1787 Kontiolahti-1865 Helsinki) oli varsin monialainen ideoija ja toimelias, sotilas, tehtailija, suomalaisuusmies, kirjailija (kirjoitti Shakespearea mukaillen ensimmäisen suomenkielisen näytelmän Ruunulinna) ja aktiivinen monissa pitäjän asioissa.
Lagervallin aikana rakennettiin Hovin uusi päärakennus 1829, joka kuitenkin paloi 1839, uusi rakennettiin 1847 (nykyinen päärakennus). Myös kaikki talousrakennukset uusittiin. Lagervall edisti myös maataloutta, kehitti uusia viljelymenetelmiä. Perusti Koitsanlahdelle kaakelitehtaan, sikaritehtaan, hevossiittolan ja kokeili jopa silkkitoukkien kasvatusta. Kaikki kokeilut jäivät tosin hyvin lyhytaikaisiksi, toukatkin paleltuivat. Myös Änäjoen tilaa kohennettiin.
Lagervall siirsi vuokrasopimuksen 1843 pojalleen maaviskaali Robert Lagervallille ja muutti myöhemmin Saimaan kanavalle, jossa hänen vävynsä oli töissä. Lagervall oli ehdottanut kanavan rakentamista jo vuosia aiemmin. Robert Lagervallin kuoltua 1847 leski Natalia Lagervall o.s. Popoff vuokrasi tilan vuosiksi 1848 – 1858 varamaanmittari Konstatin Melartille. Natalia muutti lapsineen Kangaskylään Lagervallien omistamaan Surumäen kartanoon.
Kartanon vuokraajat olivat usein säätyläisiä, virkamiehiä ja muualta tulleita. Välimatka paikalliseen väestöön oli suuri. Käytännön töiden järjestelyistä Hovissa vastasivat kartanovoudit. Hiitolasta 1826 muuttanut, entinen Viipurin jääkäripataljoonan sotilas Georg Reinholdsson, ”Jekora” jäi kovine otteineen kansan muistiin ankarana ”selän mittaajana”. (Sivuhuomautuksena että Reinholdssonin pojantytär, Koitsanlahdella 1873 syntynyt Sandra Lehtinen oli Suomen ensimmäisiä naiskansanedustajia 1907 – 1910)
Päivätyövelvollisuuden päättyminen 1858
Pitäjäläisten toive päästä päivätyövelvollisuudesta eli edelleen. Saarenkyläläinen Olli Tiainen lähetti 1850 maaherran virastolle anomuksen saada pitää kokous, jossa keskusteltaisiin päivätöistä vapautumisesta. Vastausta ei tullut ja viiden vuoden odottamisen jälkeen talonpojat päättivät pitää kokouksen omalla vastuullaan.
Neljätoista talollista allekirjoitti kirjelmän senaatille päivätyörasituksen raskaudesta ja eriarvoisuudesta. Etenkin pitäjän pohjoisosista oli vaivalloinen ja pitkä matka Hoviin. Usein oli lähdettävä matkaan jo edellisenä päivänä. Kunnon teitä ei ollut, oli ylitettävä vesistöjä lautoilla. Työrasitus jakautui epätasaisesti, se koski kaikkia 16 vuotta täyttäneitä miehiä, joten jostain talosta lähti yksi, toisesta taas useampi mies ropottiin. Jos ainoa hevonen joutui Hovin töihin, talon omat työt jäivät tekemättä ajallaan. Hovipäiviä voitiin korvata myös rahalla. Mutta moni talonpoika joutui lähtemään pois konnultaan, kun ei pystynyt maksamaan rästipäiviä. Vedottiin myös siihen, että Jaakkiman talonpojat oli vapautettu päivätöistä jo 1849.
Kaikki talonpojat eivät uskaltaneet osallistua hakemukseen rangaistuksen pelossa. Paikalliset säätyläiset ja kirkkoherrakin vastustivat anomusta. Viipurin läänin maaherra kuitenkin puolusti talonpoikien anomusta ja totesi lausunnossaan, että päivätyörasitus oli kansalle liian raskas ja köyhdytti talonpoikia. Aika oli muuttunut eikä päivätöiden teko tässä muodossa ollut enää tarkoituksenmukaista eikä tasa-arvoista. Lagervallien aikana Hoviin kertyi päivätyötä niin paljon että joka päivä töissä olisi ollut 60 miestä. Osa työstä myytiinkin jo eteenpäin ja osan sai korvata rahalla.
Vapautusanomus päivätöistä jätettiin senaattiin 18.5.1855. Lagervall teki myös tarjouksen Hovin vuokra-ajan jatkamisesta. Lagervallin tarjous kuitenkin hylättiin ja talonpoikien anomus siirtyi Keisari Aleksanteri II:n ratkaistavaksi.
Tammikuussa 1856 ilmoitettiin senaatille että ”Keisarillinen Majesteetti oli armossa suostunut siihen, että Änäjoen ja Koitsanlahden kuninkaan latokartanon vuokra-aika päättyy ja puolipaastosta alkaen vuonna 1858 Parikkalan pitäjäläiset pääsevät vapaaksi päivätöiden teosta näissä kartanoissa”. (Puolipaasto, keskimmäinen pääsiäisajan sunnuntai.)
Tästäkin tapahtumaketjusta ja sen kustannuksista ja niiden korvaamisesta käytiin pitkään keskusteluja. Pitäjäläiset olivat helpottuneita vapauttamispäätöksestä ja hankkivat sen muistoksi kirkonkellon. Kellon, joka soitollaan muistuttaisi tuleviakin sukupolvia esi-isien kokemista raskaista ajoista ja vapautumisen ilosta. Kirkonkelloon on valettu sanat: ”Tämä kello haettiin Parikkalaan vuonna 1858 Muistoksi sinä vuonna parikkalalaisille Armossa suodusta vapaudesta päivätyön kuormasta Koitsanlahden hoviin”.
Koitsanlahti 1858 jälkeen
Hovitila säilyi valtion omistuksessa ja sitä vuokrattiin edelleen.
Vuokraajina olivat mm:1859- esikuntakapteeni Fredrik Giös ja sisarenpoikansa eversti Fredrik Aleksander Andersin. Giös tuli Turusta ja lähti Viipuriin 1866
1866 vuokraoikeus siirtyi komisionimaanmittari Johan Villehard Poppiukselle
1875 – 1901 agronomi Staffan Forsblom (s. 1820 Iitti) ja poikansa Maurits Forsblom
1901 – 1917 maanviljelijä Vilho Karjalainen (s. 1865 Suonenjoki), muutti Kerimäelle
1917 – vuokraaja Simpeleen tehtaat. Tilanhoitajaksi tuli agronomi Väinö Kiljunen Säämingistä, syntynyt 1888 Kallislahdessa.
1922 – 1939 vuokraaja agronomi Jarl af Björgsten. Hänen puolisonsa Elsa hoiti kartanoa vuoteen 1946.
Parikkalan kunta olisi halunnut ostaa tilan jakaakseen maat tilattomille. Valtio vuokrasi kuitenkin tilan vielä 1922. Tilasta muodostettiin 1927 yksi asuntotila ja 22 viljelystilaa. Sotien 1939 – 1944 jälkeen Hovin maat jaettiin tilansa menettäneille viljelijöille.
Hovin torppareilla säilyi edelleen päivätyövelvollisuus aina vuoteen 1928 asti. Torppia oli Koitsanlahdella 12 ja Änäjoella 7. Ropottipäiviä tehtiin 1 – 3 päivää viikossa. Työpäivät olivat pitkiä, aamuviidestä iltaan klo 20 asti.
Peltosaaren Antti
Yksi Koitsanlahden Hovin torpista sijaitsi Simpelejärven Peltosaaressa. Revon sukua oli siirtynyt 1860- luvulla Kivijärven kylästä Peltosaaren torpan viljelijöiksi.
Antti Repo, Peltosaaressa lähes koko ikänsä elänyt isäntä kertoi muistoja ropotissa käymisestä 85-vuotishaastattelussa Parikkalan Sanomissa. Antin isän, Antti hänkin, oli tehtävä Koitsanlahden Hoville vuodessa 58 jalkatyöpäivää ja hevosen kanssa 20 päivää. ”Hovin isäntä Karjalainen oli armoton mies eikä ropotin töistä ollut tinkiminen.” Antti oli jo 13-vuotiaana töissä Hovissa maitokuskina. Myöhemmin hän teki isänsä ja veljensä Arvin kanssa ropottitöitä Hoviin, noin 1 – 2 päivää viikossa. Välillä Antti kävi suorittamassa sotaväkipalveluksen Laatokalla Konevitsassa mutta palasi takaisin Peltosaareen.
Ropottipäivien loppuminen 1928 oli suuri helpotus. Kaksi vuotta elettiin vielä vuokralaisena mutta itsellisenä ja saattoi jo suunnitella tulevaisuuttakin. Yhdessä Arvin kanssa raivattiin lisää peltoa ja tehtiin uusi päärakennus. Aikanaan Arvi lähti omilleen ja myi osuutensa veljelleen. Antti löysi saareen vierelleen hyvän elämänkumppanin, kasvatti lapsensa ja eli saaressa itsenäisenä viljelijänä elämänsä loppuun asti. Parikkalan Sanomat 1984
Hovi nykyisin
Koitsanlahden Hovin pihalla on päivätöistä vapautumisen 100 vuotis muistoksi 1956 paljastettu muistomerkki Kärsimysten kivet. Muistomerkin on suunnitellut parikkalalainen Armi Siitonen ja sen toteuttamiseen ovat osallistuneet myös muut lahjoitusmaa-ajan kokeneet pitäjät, Uukuniemi ja Kurkijoen evakkokunta sekä Parikkalasta 1920- luvulla eronneet Saari ja Simpele. Piiskuupetäjä on vielä paikallaan mäenrinteessä.
Päärakennuksessa toimi sotien jälkeen kotiteollisuuskoulu. Myöhemmin kartano siirtyi Museoviraston omistukseen ja 1968 päärakennuksessa avattiin lahjoitusmaa-ajasta kertova Hovimuseo. Kirjailija Lempi Jääskeläisellä oli siellä oma nimikkohuone. Viipurissa syntynyt mutta isänsä puolelta parikkalaisjuurinen Lempi Jääskeläinen on kirjoittanut lahjoitusmaa-ajasta ja sukujensa kokemuksista kaksi teosta, Hovin vallat ja Talonpoika ja hovinherra.
Museotoiminta päättyi 1992. Kartano oli tyhjillään vuosikaudet ja uhkasi jo rapistua ja lahota paikoilleen. Nykyisin kartano on yksityisomistuksessa. Antiikkiharrastaja Ilkka Jylhä osti Hovin 2016 ja on sisustanut päärakennuksen 1700 – 1800-lukujen esineistöllä. Viime vuosina kartano on ollut avoinna yleisölle kesäisin muutamana viikonloppuna.
Helena Tiainen 2023, teksti ja kuvat
Lähteet:
Vilska M.: Parikkalan historia 1925 (1969)
Juvonen Jaana: Parikkalan historia 1996
Parikkalan kirkonkirjat
Parikkalan Sanomat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti